_
"Kertomukset ovat Sauli Sirviön New World Error -näyttelyssä keskeisellä sijalla. Sirviön teoksissa ihmiset kertovat seikkailuistaan kaupunkien kulissien takana: tavarajunissa, öisillä ratapihoilla, metrotunneleissa, jossakin näkyvän ja näkymättömän maailman rajoilla. Näyttely itsekin sijoittuu vanhaan satamamakasiiniin ja sen ympäristöön, kauas huolitelluista ja tyylitellyistä julkisivuista. Kulissien molemmin puolin kerrotaan tarinoita, jotka rajaavat maailmoja ja elämänmuotoja toisistaan.
Kertojuus on näyttelyn teoksissa monikerroksista. Sirviö kertoo audiovisuaalisen materiaalin sommittelulla, päähenkilöt kielellään, eleillään ja ilmeillään. Esimerkiksi teos Under the Paris Skyline sisältää useita päähenkilöiden tapahtumahetkellä itse kuvaamia videonpätkiä, mutta ääniraitaa hallitsee myöhemmin nauhoitettu haastattelu. Visuaalisen ja verbaalisen kerronnan yhteistyö ja yhteismitattomuus nousevat kiinnostavasti esiin. Kuinka erilaiselta tapahtumat vaikuttavatkaan jälkikäteen sohvalla istuen tarinoituna kuin alkuperäisessä tapahtumassa kuvatun materiaalin välityksellä. Kuvallisen ja sanallisen kontrasti osoittaa, mitä kaikkea kielelliset kertomisen muodot ja muotit eivät tavoita tai mitä niiden avulla voidaan jättää ulkopuolelle – kuten hätäännyksen häivähdykset päähenkilön kasvoilla tai kaupungin öiset piirteet tämän juostessa pakoon kuvaava kamera kädessään. Kumpi on enemmän totta? Onko seikkailua olemassa ilman kertomusta, joka muovaa tapahtumat ja kokemukset seikkailuksi?
Näyttelyyn sisältyvät esineet tuovat kertomusten tapahtumia konkreettisesti lähemmäksi katsojaa kuin kenties mikään muu. Mutta ovatko esineet todistusaineistoa vai rekvisiittaa? Videoteoksiin liittyvät valokuvat ja poliisiasiakirjat taas tuntuvat kysyvän katsojalta, kenen versioon tapahtuneesta tämä haluaa uskoa tai sitoutua. Ne muistuttavat, että tapahtumat on aina kerrottu jonkin tietyn tahon näkökulmien ja intressien ehdoilla.
Sirviön teoksissa ei ole niinkään kyse kerrotuista tapahtumista tai niiden todenperäisyydestä sinänsä kuin kertomisen tutkiskelusta ylipäänsä. Esimerkiksi Wolf Bloody Angel jättää katsojan pääteltäväksi, kuka tarinaa oikeastaan kertoo, kenelle ja miksi sitä kerrotaan ja miten kaikki lopulta päättyi. Sirviön teosten henkilöhahmot tuntuvat pakenevan – sairaalasta tai Paskalahdelta – kohti uusia seikkailuja ja kertomuksia ennen kuin edellisiäkään on loppuun sulateltu. Kertomusten kytkös nykyhetkeen jää häivytetyksi. Näin teokset tekevät näkyväksi kertomisen luovan ulottuvuuden: kuinka kertominen luo maailmoja ja synnyttää kerrotut tapahtumat yhä uudelleen uusissa tilanteissa uusille yleisöille ja kuinka kertomisen muoto muovaa välittyviä kokemuksia.
Teema saa uuden ulottuvuuden teoksessa I Met My Mentor in NYC. Siinä päähenkilö kertoo keinoistaan soluttautua erilaisia henkilöhahmoja esittämällä paikkoihin, joihin hänellä ei muuten olisi pääsyä. Päähenkilö onnistuu usein hämäämään muita verrattain yksinkertaisilla repliikeillä ja rekvisiitoilla. Teos nostaa näkyviin sosiaalisten roolien esitettyyden ja fiktionkaltaisuuden sekä ihmisten halun uskoa ennemmin kuin kyseenalaistaa. Päähenkilö on muuntautuja, joka tasapainoilee häirikön ja taiteentekijän välimaastossa. Molemmissa ääripäissä tosin ravistellaan yhtä lailla ihmisenä olemisen vakiintuneita kulttuurisia muotoja, jotka ovat arjessa usein muuttuneet rutiininomaisiksi ja kyseenalaistamattomiksi.
Sirviö onnistuu abstrahoimaan näkyviin ihmisenä olemisen perusulottuvuuksia: ihmiset ovat aina tarinoineet – temppeleissä tai pisuaarien äärellä – maailmojaan koossa pitävistä voimista, oli kyse sitten jumaluuksista tai Spirulinasta. Ihminen näyttäytyy Sirviön teoksissa esittävänä ja esitettynä, kertovana ja kerrottuna aina puolifiktiivisenä – olentona."
Tomi Visakko, tutkija
_
"At the center of Sauli Sirviö’s exhibition, New World Error, are narratives. Sirviö’s latest excursions are tales of people’s adventures behind the scenes of conventional cityscapes. These tales take place in cargo trains, moonlit train yards and subway tunnels – in a limbo between visible and hidden urban environments. The venue for the exhibition itself is an old harbor warehouse and its surroundings: don’t expect a stylized and well-groomed facade.
The narratives are presented in layers – Sirviö expresses himself with his composition of audiovisual material, and the main characters deliver with their spoken material, gestures and expressions. For example, Under the Paris Skyline contains several bits of video that have been filmed by the main characters themselves as the events unfold, but the main audio is an interview that has been carried out later – this gives an interesting emphasis on the collaboration and the distinctiveness of the visual and verbal storytelling – how different are the events as they unfold before you while you’re sitting on a couch in comparison to what went down on- site? The contrast between the visuals and the audio are a good reminder of how written and spoken tales cannot always reproduce the whole tale – that moment of disbelief and worry on the face of the main character, or the way the city looks when filmed on a camera while fleeing the scene. Does an adventure exist without a tale that molds the experience into adventure?
The exhibition includes some physical objects that give a very tangible feel to the narratives – but are these physical pieces of evidence from a crime scene, or just props? The photos and police documents related to the videos seem to ask whose side of the story you want to believe and invest in. They serve as a concrete reminder that all stories are told from one specific viewpoint, a viewpoint with its own interests in mind.
Sirviö’s works are more about the research of narratives than the actual narratives and stories themselves -- Wolf Bloody Angel, for example, leaves it up to the exhibition goer to decide who is telling the story to whom, why is it being told and how everything turns out in the end. The characters in Sirviö’s works seem to be fleeing – be it from hospital or from ”Shitbay” – towards new adventures and tales that are waiting to be told already before the previous ones are fully digested. The connection between the narratives and the present moment is left undefined. This brings light to the creative side of narratives -- how a good narrative creates worlds and gives life to previous experiences over and over again, in new situations, to new people, and how the way tales are told molds the experience itself.
The theme of I Met My Mentor in NYC really stands out; the main character tells how they manage to infiltrate places they would normally not have access to by pretending to be something or someone else. They often manage to mislead others with surprisingly small details is speech and props – this clearly underlines how social roles are often nothing more than a facade, and how people prefer to take people and roles at face value instead of questioning if someone are indeed who they claim to be. The main character is like a shape shifter, something between a troublemaker and an artist. On both ends of the spectrum, they manage to shake the traditional cultural cookie cutter values that all too often seem to go unquestioned in modern society.
Sirviö manages to abstractify the basic dimensions of what it means to be human: we have always told stories, be it in temples or at a public urinal, of the forces that bind us together and mold us. People in this exhibition are always performing, be it consciously or not – we are all semi-fictional characters."
Tomi Visakko, researcher
_
.jpg)
 3.jpg)
 4.jpg)
 5.jpg)
